Paluu ruskealle, vihreälle ja oranssille 1970-luvulle, osa I

Olen 1970-luvun nuori. Ostin kesällä Iltasanomien yhteydessä juhlalehden, joka käsitteli 1970-lukua. Nyt olen sitä lueskellut. Ai, että kun ovat nuoruusmuistot tulleet mieleen. Elin tuolloin nuoruudesta nauttien. Hurriganesin tiukka rock'n roll, trendivärit ruskea, vihreä ja oranssi, isot silmälasit, tolppakengät, napapaidat, jättikaulukset, slipoverit, Hyvonit, hollannikkaat, hai-saappaat, seiväsmatkat, keihäsmatkat, öljykriisi jne. Elimme retro-vuosikymmenellä. Itse emme vain tuolloin sitä tienneet.

Lehdessä kerrottiin chileläisen maahanmuuttajan Adrian Soton tarina. Hän saapui Suomeen talvella 1974. Kenraali Augusto Pinochet oli syössyt vallasta presidentti Salvador Allenden. Siitä alkoi Pinochetin hirmuhallinto, ihmisiä joutui vankilaan tai internointileirille. Millaiseen Suomeen hän saapui? Kylmään ja pimeään talveen. Chilestä tuli Suomeen 40 hengen ryhmä ja monet eivät kestäneet, vaan lähtivät saman tien Berliiniin. Adrian Soto kuitenkin kesti ja jäi Suomeen. Soto myöntää, että 1970-luvun talvinen ja umpimielinen valtakunta ei ollut mikään taivas Chilestä tulleelle parikymppiselle opiskelija pojalle. Monta kertaa teki kuulemma mieli lähteä. Soto on yhä täällä! Kun Chile palasi demokratian tielle, niin hänellä olisi ollut mahdollisuus palata.

Suomi oli 1974 varsin erilainen kuin suomi vuonna 2017. Myös Soton mielestä silloinen Suomi ja tämän päivän Suomi ovat täysin eri maita, kaikki on muuttunut ja mullistunut radikaalisti. Olen Soton kanssa samaa mieltä. Minusta 1970-luku oli hyvä vuosikymmen, nuoria kun olimme. Nyky-yhteiskunta on ainakin avoimempi, avarakatseisempi ja suvaitsevaisempi, se on hyvä asia.

Minulla on olohuoneen seinällä puun palalle tehty taideteos. Sen on tehnyt sukulaismies ja teosta minulle antaessaan hän sanoi minulle, että teos kuvaa Chilen sotilasjunttaa. Kyllä täällä Suomessakin tiedettiin toisen pallonpuoliskon asioista ja otettiin kantaa, hiljaisestikin. Teos muistuttaa minua maailman vääryyksistä.