Huoli pois, kaikki pelittää; esiin korven kätköistä

Eilen minulla oli mökillä huonot yhteydet ja en meinannut saada blogiani verkkoon. Kirjoitin, että täällä jumalan selän takana eivät oikein pelitä vehkeet. Mokkula piti maalarinteipillä teipata korkeammalle kuistin pylvääseen. Tänään olen palannut kaupunkiin ja nyt puhelin ja netti toimivat sutjakkaasti. Enpä olisi nuorena neitokaisena uskonut, että tiedon valtateille niin kovasti hingun. Silloin ei ollut näistä välineistä hajuakaan. Kirjeitä kirjoiteltiin. Kehitys on kehittynyt.

Mökkimaisemani on pala #Suomi100 historiaa. Mökin pihalla on suuri kiviröykkiö. Se muistuttaa minua ukkini ja mummoni uudisraivaajan elämästä. Tähän kasaan on ukki kivet pellolta kärrännyt kun hän tilansa peltoja raivasi. Kainuun pellot kun ovat niin kivisiä. Tila oli ns. rintamamiestila. Elämä on mahtanut olla kovaa siellä syrjässä kaikesta. Tilalle oli matkaa reilut kaksi kilometriä isolta tieltä. Koulu ja kauppa olivat lähes kymmenen kilometrin päässä. Toinen asia, joka muistuttaa minua ukista on mökin seinällä oleva vanha tuohinen kontti. Siihen ukki oli marjareissuilleen laittanut eväät.

Tuossa matkalla ihmettelimme joutsenten hautomispuuhia. Ihan siinä valtatien varressa järven pientareelle oli joutsen rakentanut korkea pesän. Siinä joutsen istui eilen ja siinä se istui vielä tänäänkin, ihan samassa asennossa. Eikä sitä näyttänyt häiritsevän ohiajavien autojen meteli. Kyllä joutsenet mökkijärvelläkin asustavat ja tulevat aina sinne järven taakse, mutta pesivät sitten siellä kauempana pienemmällä lammella. Eilenkin ne tulivat järvelle kauhean metakan kanssa. Miten noin kauniilla linnulla voi olla niin ruma ääni. No kaikkea ei tässä elämässä voi saada. Toisaalta on sanonta, että äänellään se lintukin laulaa.

Meillä on mökkipihassa iso lehtikuusi. Minä sanon sitä terapiapuuksi. Siinä on niin ihanan pehmeät neulaset. Käyn niitä aina silittelemässä, rauhoittaa.