Yllätyspostia Kuhmosta, valokuva lähes sadan vuoden takaa

Sain tänään kirjepostia. Heti kuoresta tunnistin äitini käsialan. Avasin kuoren ja kaksiosaisen kortin kannessa oli tosi tuttu kylän raitti. Avasin kortin ja sieltä putkahti esiin vanha valokuva. Minä ihmeissäni, että kuka kumma mies tässä kuvassa oikein on, ei näytä tutulta. Kurkistin kuvan taakse ja siellä luki Tuulan ukki. Äiti oli lähettänyt minulle yllätys ystävänpäivä postia. En ole koskaan nähnyt isän isää, hän kuoli ennen syntymääni. Kovin paljon kuviakaan ukistani ei ole. Väinö ukkini oli syntynyt 1894. Nyt minä olen sitten koko illan tuijottanut tätä valokuvaa. Hän on minun ukkini. Ja kyllähän kuvasta alkaa löytyä tuttuja piirteitä.

Tämä yllätysposti sattui sopivasti tälle päivälle. Olin nimittäin aamun lehdestä lukenut juttua Kunnallisalan kehittämissäätiön maakuntapuntari tutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan kainuulaiset haluavat identiteettinsä perustuvan luontoon, maisemiin, omaleimaiseen kulttuuriin ja perinteisiin. Jutussa kerrottiin, että suomalaiset samaistuvat vahvimmin koko maahan ja kotikuntaansa ja maakuntaan samaistutaan heikoimmin. Kainuussa kuitenkin samaistutaan maakuntaan vahvemmin. Tulos ei yllättänyt minua.

Kainuu on edelläkävijä. Meillä oli hallintokokeilu, jota voitaneen pitää maakunta- ja sote uudistuksen edeltäjänä. Periksi ei anneta, kanveesissa saatetaan käydä, mutta nopeasti sieltä noustaan ylös. Olen Kainuun puolestapuhuja. Sukujuureni ovat vahvasti täällä. Nälkämaan laulussakin sanotaan; puolesta hengen, heimon ja maan tai raukat vain menköhöt merten taa. Nälkämaata tämä ei ole vaan hyvin me täällä tullaan toimeen. Tule vaikka katsomaan.